Dream Theater

Imurimusana Drem Theaterin "Six degrees on inner turbulence". Tämä tuplalevy on ollut jo vuosia hyllyssäni. Olen tykännyt Drem Theaterin heavystä. Muusikot ovat talentteja parhaimmasta päästä. Erityisesti rumpali Mike Portnoyn työskentely on häkellyttävää. Lurituksi kuullaan myös muilta jäseniltä. Välillä ollaan lyyrisiä, jopa niin paljon, että mieleen muistuu seiskytluvun Barclay James Harvest-niminen yhtye. Theater on mahtava ja varmasti alansa ehdotonta eliittiä. Suomessakin usein vieraillut bändi omaa mittavan kuuntelijakunnan. Uskoakseni erityisesti muusikkopiireissä näitä hemmoja arvostetaan laajalti. Tätä voin suositella oikeastaan kaikille.

Mieleeni tuli syy, miksi aloin kuuntelemaan grungea. Tässä heavyssä on muutama tylsä puoli. Ensinnäkin tämä uho. On melko epäuskottavaa paasata kuolemaa, helvettiä ja mustia asioita. Ne ovat kuitenkin oikeasti todellisessa elämäsä vaikeita asioita. Ei mustaa romantiikkaa. Heavyssä ne ovat ikäänkuin raskasta leikkiä.
Sävelkuviot ovat sisällöltään jotain iskelmän ja melodisen musiikin tasoa. Toki arvostan äijien (tämä on jostain syystä täysin äijien hallitsemaa aluetta) soittotaitoa. Nakkisorminen kitaristi ei yksinkertaisesti pysy tässä tempossa mukana. Sen verran seurasin tuttavani, armoitetun Ex-Tunnelvision kitaristin ja musiikinopettajan, Juhani Malmbergin päivittäisiä sormiharjoituksia, että tiedän tason vaativan jatkuvaa, loputtomalta tuntuvaa uurastusta. Silti liluttelut ja toistot ovat alkaneet kyllästyttää, samoin jatkuva totinen uho.

Frank Zapan sanoin kysyn "Does humor belong to music". Ja vastaan myöntävästi. Totisesta puurtamisesta huolimatta, iloa pitää saada kehiin. Kuten Leijonatkin sanoivat, "mennään kentälle nauttimaan".