The Band - the Last Waltz

Yle Teema esittää ensi perjantaina 20. toukokuuta klo 21.50 dokumenttielokuvan folkrockin jättiläisestä the Bandistä. Leffan on ohjannut Martin Scorsese. Elokuva kertoo yhtyeen jäähyväiskonsertista vuonna 1978.

The Band on oman tien kulkija, jota ajan hippi-,jippi- yms ilmiöt eivät heilutelleet. Yhteistyö Bob Dylanin kanssa nosti bändin maailman tietoisuuteen. The Bandin musiikki nojasi pääosin kitaristi Robbie Rodertsonin sävellyksiin. Hienot albumit kuten Music from the Big Pink ja Stage Fright ja Last Waltz ovat jääneet pysyvästi rockmaailman klassikoiksi.

Robertson on jatkanut soolouraansa. Tänäkin vuonna yhteiskiertue Eric Claptonin kanssa. Laulaja -pianisti Richard Danko teki itsarin -86 ja laulaja -basisti Rick Danko kuoli sydänkohtaukseen -99 . Ryhmä yritti ilman Robertsonia comebackia, mutta Dankon kuolema lopetti yrityksen. Niin, muut jäsenet olivat kosketinsoittaja Garth Hudson ja laulaja-rumpali Levon Helm.

The Last Waltz esittelee the Bandin menestysbiisejä kuten, Rag Mama, rag, Up on the cripple creek, Stage fright, the Night they drove old dixie down, the Weight, Ophelia jne. Mutta vähintään yhtä massiivinen on vierailijakaarti:Bob Dylan, Eric Clapton, Muddy Waters, Neil Young, Joni Mitchell, Paul Butterfield, Ronnie Wood, Neil Diamond, Ringo Starr , van Morrison jne. Heidän hittejään tulee tuhtina pakkauksena.

Itse konsertti järjestettiin Kiitospäivänä 25. Marraskuuta 1978 San Franciscossa. Pienenä anekdoottina kerrottakoon, että the Band esittää myös aiemmin blogissani mainostamani Julie Driscollin ja Brian Augerin hitin This wheel's on fire. Se on alkuperäistä vaisumpi, mutta the Bandin näköinen.

Muistan 1971 miten uudenuutukainen Stage Fright-albumi järisytti musiikillista korvaani. Kukaan kaverini ei kuunnellut sellaista musaa. Kokkimme suosittelee tätä leffaa, vaikka antropologisen ilmiön tutkimismielessä. Olipa kerran bändi nimeltä the Band. Once upon a time, there was the Band.

Jotkut musiikkikriitikot ovat sanoneet, että kaikki rockmusiikki sävellettiin vuosien 1965-1975 välillä. Tätä ajattelutapaa noudattaen voisi ajatella, että the Last Waltz on paitsi the Bandin jäähyväiset, myös jäähyväiset tietylle aikakaudelle. Siinä tunnusmerkkejä olivat erilaisten musiikkityylien ja aatteiden yhteisyys. Oli tärkeämpää luoda uudenlaista kulttuuria ja elämäntapaa, oli tärkeää murtaa vanhoja rajoja kuin kiistellä musiikkityyleistä. Tämä leffa ja albumi jättää jäähyväiset aikakaudelle, joka oli aikansa nuorten unelma, Eldorado. Se ei toteutunut, mutta haikea muisto jäi. Tietty alakulo on kieltämättä mukana tässä musiikissa. Eräänlainen rockmaailman entisten nuorten kavalkadi.

Mutta asialla oli myös toinen ikävämpä puoli. Huumeita käytettiin paljon takahuoneessa. Tarjolla oli runsaasti kokaiinia, joiden käyttäjiä olivat mm. ohjaaja Scorsese, Neil Young ja lukuisat muut artistit. Levon Helm on vahvasti kritisoinut elokuvaa Scorsesen ja Robertsonin salajuoneksi, jossa bändin laulajat Manuel ja Hudson olivat tuskin lainkaan esillä. Hän kertoi myös ettei Warner Brotherseiltä ole herunut lainkaan tuloja bändin muille jäsenille. Elokuvan Bob Dylania koskevista kohdista väännettiin kättä, koska Dylanilla oli oma leffa samaan aikaan ilmestymässä.