Seitsenvuotias tyttö sai viulun. Hän oli innoissaan. Silmät loistivat ja viulu istui käteen. Se oli tehty lapsen mittoihin. Mentiin musiikkikouluun. Opettaja katseli tyttöä. Opettaja katseli viulua. "Liian myöhäistä aloittaa viulunsoitto. Olisi pitänyt tulla neljävuotiaana. Ei seitsenvuotias enää ehdi oppimaan viulun saloja".
Sitten musiikinopettaja otti esille ison fagotin. Tässä oiva soitin. Keuhkot ovat siinä määrin kehittyneet, että puhaltaminen onnistuu. Opettaja maalaili hienoa uraa Berliinin ja Wienin konserttisaleissa. Tytön epäröivä katse mittaili isoa soitinta. Se näytti oudolta ja vieraalta. Pelottava otus. Tyttö katseli kaihoisasti viulua ja sanoi määrätietoisesti. "Haluan soittaa viulua".
Nyt viulu makaa kirjahyllyn päällä Tammisalossa. Tyttö on aikuinen ja viulu kaipaa soittajaa. Fagotistia ei tullut, ei myöskään viulistia. Mutta suomalainen musiikkipedagogia piti päänsä. Se kai lienee pääasia. Siis se, että mestareita tehdään oikean ikäisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti