Kaikki me muistamme Suomen kansan sydämiä sykähdyttäneitä hetkiä. Jääkiekkojoukkue voitti maailmanmerstaruuden. Lasse Viren valloitti vuonna -72 kultaa kaatumisestöaan huolimatta. Puhumattakaan Nykäsen ja Ahosen voitoista. Sellostajien huuto, kyyneleet ja vuolaat suitsutukset ja teeskentelemättömät tunnereaktiot ovat syöpyneet muistikuviin.
Toisenlainenkin näkökulma voidaan nähdä. Vähemmälle huomiolle ovat jäävät hetket joissa ei voiteta mitään ihmeellistä. Urheilutapaht,umat, jotka kestävät useita tunteja ja sama tuttu selostus luo rauhoittavan ilmapiirin ja vaivuttaa kokeneenkn penkkiurheilijan.
Tarkoitan SM-hiihtojen 50 kilometrin hiihtoa. Tai Jukolan viestiä juhannuksen tienoolla. Näissä kisoissa kaikki tapahtuu verkkaisesti, selostajalla on kanttia olla hiljaa ja urheilulliset huippukohdat saavat odottaa. Mikään ei voita sunnuntaipäivän kisaa, jossa ehtii vetämään parit,kolmet päikkärit. Puhumattakaan Jukolan yön odotusta.
Mieleen tulee aina odottava kuiskaus kesäyön pensaassa " Nyt taitaa kuulua rapinaa. Puiden takana näkyi pari valovilkahdusta. Selvästi joku tulee rastia kohti. En kuitenkaan näe numeroa. Kyllä, kyllä se on Asikkalan Raikkaan kolmosjoukkueen suunnistaja."
Nämä hetket ovat kansallisen penkkiurheilun helmiä. Katselija tai kuuntelija voi antaa itselleen aikaa, rauhaa ja lepoa. Kansanterveydellinen vaikutus on kiistaton. Verenpaineet laskevat ja saikut vähenevät. Näissä hetkissä nitrot pysyvät kaapissa. Ei puhettakaa formuloiden tai joukkuelajien hektisestä maailmasta. Suuret tunteet saavat olla rauhassa ja silti paremmat voittavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti