Ajoin kaksi kertaa Tesomalle. Hädin tuskin pääsin pihasta tielle. Molemmilla kerroilla lunta oli kinoksittain. Ajaessa pelkäsin lähes joka hetki. Isot tiet olivat kohtuu hyvässä kuosissa. Sivutiet auraamattomia ja täynnä pöppyrää.
Matkalla oli aikaa tutkiskella omia tuntoja. Pelkään kahta asiaa. Liukkautta ja näkyvyyden puutetta.
Pieni autoni heiluu kovassa tuulessa kesälläkin. Saati sitten jäisellä tiellä. Kerran edellinen autoni, farmarimersu, lähti käsistä suoralla jäätikköisellä tiellä. Pyörähti ympäri ja päätyi penkkaan. Siitä asti olen pelännyt liukkautta.
Näkyvyys menee nollaksi, kun autot ajavat ohi. Kun minun kirppuni on kohtalaisen huonosti ajettava lumessa, kalliit kolmenkymmenen tonnin kaarat menevät ohi. Leveällä tiellä toinen kaista on pöppyrässä ja ohittava pöllyttää lumet silmille. Näkyvyys on hetkittäin olematon. Pahin kokemus on viime helmikuulta. Tulin Hesasta yöllä lumimyräkässä. Ohituskaista oli luminen. Uskalsin ajaa seitsemääkymppiä. Kaikki rekat painuivat ohi. Seurauksena useiden sekunttien lumimyrsky ja näkyvyys nolla. Silloin päätin, että jos hengissä selviän kotiin, en astu auton rattiin enää talvella.
Tänään ajattelin samaa. Autoilu saa tältä talvelta riittää ainakin tällaisella kelillä. Tiedä sitten jos aurinko paistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti