Kirjoitan poikkeuksellisesti tähän blogiini tämän kerran myös urheilusta tai oikeammin urheilijasta. Mika Myllylän kuolema hätkähdytti. Asiasta on lisää myös blogissani Punainenkortti.
Myllylän kuolinviesti on äärimmäisen surullinen uutinen. Kuolema herättää paljon kysymyksiä. Onko urheilu sittenkin liian vakavaa ? Kenenkään ei pitäisi joutua umpikujaan urheilun ja siihen liittyvän julkisuuspaineen takia. Odotammeko liikaa urheilijoilta ? Myllylä oli äärimmäisen harjoittelun ja reilun pelin symboli. Sitten kaikki kaatui päälaelleen Lahden dopingkäryn myötä 2001. Siitä alkoi alamäki ja jatkuvat ongelmat. Viimeinen sinetti oli ilmeisesti vuosia jatkunut dopingoikeudenkäynti ja siihen liittyvät salaisuudet. Myllyläkin oli todistajana. Koko tätä hullunmyllyä Myllylä ei ihmisenä enää kestänyt.
Mikä on elämässä tärkeää ? Pitäisikö elämässä jättää omaa pelivaraa, eikä panostaa niin sanotusti sata lasissa ? Voiko yksi asia romuttaa ihmisen koko elämän ? Kysymyksiä vailla vastauksia surun hetkellä.
Jos ihminen satuttaa onnettomuudessa jalkansa se voidaan parsia kasaan. Kun ihminen menettää kasvonsa kiltteyttään, hyvä uskoisuuttaan se on jo itsenään psyykkinen kuolema. Harvat kaltoin kohdellut tai petetyksi tulleet saavat itseään kasaan, vaikka ovatkin omaa kiltteyttään ja sinisilmäisyyttään menneet mukaan asiaan jota ovat epäröineet. Jos omat arvot ovat vielä rehellisyys ja luottamus, kolaus on kova. Sitä ei useinkaan saada paikattua tai harsittua kuntoon.
VastaaPoistaKyllä tämä juttu kertoo yhteiskuntamme vaatimustasosta ja siitä miten katoavaa mainen kunnia on ja ne jotka seisovat rinnalla silloin, kun sitä eniten ihminen rikkoutuneena tarvitsisi.
Hienosti sanottu. Mitä siihen lisäämään.
VastaaPoista