John Fogerty

Olin siellä. Siis entisten nuorten rockfestareilla (entinen Pori Jazz). Siellä olivat muutkin ikäiseni äijät. Siis he, jotkä pääsevät työn, sairauden, perheen, velkojen tai muun syyn takia kerran vuodessa irroittelemaan. En ole koskaan viihtynyt ikäisteni seurassa. En nytkään.

Jengi oli tullut kuuntelemaan ja katselemaan John Fogertyä. Hänen kunniakseen sanon kaksi tärkeää asiaa. Hän oli läsnä, energinen, antoi itsestään parhaat biisit, osasi hommansa. Toiseksi hän oli hyvä kitaristi. Yleisö sai kuulla kaikki hitit. Volyymi oli kovalla. Jengi oli draivissa ja kaikki tykkäsivät. Ammattimies. Viulisti veti yhden hyvän soolon. Rumpali piti bändin tiukasti kasassa. Bändi oli muutenkin perustukeva (yllätys, yllätys). Fogerty soitteli välillä makoisia soolonpätkiä eri kitaroilla. En halua sanoa enempää. Oli parempi kuin odotin, muttei koskettanut.

Tori Amos. Hänen ja tyttäreni takia tulin Poriin. Olin valmistautunut kuuntelemalla Toria muutaman levyn voimalla. Hän esiintyi soolona. Bösendorfer ja sähköpianourut (mikä lie ollut) ja vaikuttava punatukkainen nainen. Antoi kaikkensa. Tulkitsi, herkisteli, puhalsi ilmaan naisen kaiken tuskan, ilon, herkkyyden. Pateettisuus iski nuoriin naisiin. Sanat laulettiin ulkoa, kyyneleet virtasivat. Hän oli meidän miehemme (siis naisemme). Hän lauloi meidän elämästämme. Häntä verrattiin Joni Mitchellin, mutta Joni on enemmän blues, jazz, rock ja soul. Tori on jossain Susanne Vegan ja Kate Bushin välimaastossa, jos nyt ketään pitää kategorisoida. Tässä taisi käydä nyt niin, että tulkintaa oli liikaa ja flyygeli vei huomion. Olisin kaivannut bändiä. Tykkäsin eniten biisistä, jossa hän soitti urkuja. Oli hyvä, muttei koskettanut.

Seun Kuti. Ja hänen iso Egypt bändinsä. Afrikkalaisen rytmin vyöry kaikilla soittimilla. Kitaristit, puhaltaja, laulajat soittivat afrikkalaista rytmiä. Koko lava oli täynnä rytmiä. Parasta olivat tanssijoiden tärinä, värinä ja keimailu. Pitää mennä Afrikkaan, jotta oppisin ymmärtämään tätä rytmiikkaa. Afrikkaa kosiskelee minua, mutten tiedä haluanko vastata. Kaipaan melodiaa. Oli hyvä, muttei koskettanut

Tricky-Dick Big Bänd (hassu nimi). Suomalaisten nuorten jazz-muusikoiden big band. Valtteri Pöyhönen (kuka ?) oli hitsannut maailmanluokan bigbandsoundin. Viimeisen päälle tiukaa yhteissoittoa ja rytmiikkaa. Hän kertoi säveltäneensä tätä uusellingtonilaista musaa Berliinissä. Hyvä jätkä, hänestä kuullaan vielä. Ja porukassa oli muitakin mainioita instrumentalisteja: Petri Puolitaival, tenorifoni, Jose Mäenpää, trumpetti, Kasperi Sarikoski, pasuuna. Meillä syntyy vaan jatkuvasti lisää loistavia muusikoita. Ketähän pitäisi kiittää ? Kivoja sävellyksiä, vaihtelevia sovityksia. Volyymi oli saanut olla kovempi, mutta kun he olivat lämppäreitä, eikän se nyt sovi. Musa oli kuitenkin sen verran ellingtonilaista, että se jäi yleisölle virittelymusiikiksi. Reilusti parempaa kuin odotin, muttei koskettanut.

Taisin sanoa hyvästit Porille. Olin eka kertaa -68. Silloin se oli uutta ja ihmeellistä. Saattoi olla alle tuhat ennakkoluulotonta kuuntemassa Don Cherryn ja kumppaneiden puhallusta. Teltissä yötä. Pikkurahalla koko viikonloppu.Sen jälkeen oli seiskytluku ja valtava kirjo huippujazzia. Ja myöhemminkin kaikenlaista kivaa. Ehkä en tule enää. Pitää osata luopua. En koe olevani edes entinen nuori (perun puheeni jos Cream tai Pink Floyd kasataan). Pearl Jamia, Kings of Leonia tai kumppaneita tuskin Poriin kannattaa raahata.

Mutta tyttäreni oli iloinen ja eläväinen. Hän jammaili kuin hirvi. Eläköön nuoruus ja ennakkoluulottomuus.