Perjantaina polkaistiin käyntiin 29:s Tampere Jazz Happening. Eikä lainkaan hassummalla tavalla. Donkey Monkey, Jazzmob ja James Carter&John Medeski Heaven on Earth. Erilaista musaa, mutta kaikki omalla tavallaan kiinnostavia (enkä sano tätä kritiikin puutteesta)
Donkey Monkey (ah miten hirveä nimi) on pianisti Eve Risserin ja rumpali Yoko Oshiman improvissaatiojazz duo. Taitavia insrumentalisteja molemmat. Naiset soittavat pienimuotoisia biisejä, joiden sisältö vaihtelee mukavasti lyyrisistä lastenjollotuksista tai elektroniikasta Bad Plussan kaltaisiin aaltovyöryihin. Kivalla tavalla herkkää ja suorasukaista. Välillä Oshiman tietsikkakompit olivat aika tylsiä, mutta tilanteet kaartoivat takaistin usein jopa humoristisiin kuvioihin. Erityisesti naisten kaino, lähes arka esiintyminen toi sylin täydeltä sympatiapisteitä. Ehkä se aasiapina kuvaa humoristisella tavalla näiden sympaattisten naisten vastakohtaista olemusta.
Jazzmob on norskijazzin airut. Kuusikko soittelee hieman ehkä jo vanhahtavaa voimallista proge jazzia. Olen kuunnellut ja pitänyt tästä musasta kolme vuosikymmentä. Tuttua kamaa. Energisyys ja soittajien tiivis läsnäolo toimi hyvin. Sähköisissä biiseillä tuli mieleen seiskytluvun Ian Carrin Nucleus. Vahvasti bassopohjaiset kappaleet lehahtelivat lentoon tuiskuun ja tuuleen. Kiinnostava yksityiskohta oli bändin sijoittuminen aivan lavan eteen. Välillä tuntui kuin äijät olisivat kököttäneet iltanuotiolla kertomassa omia tarinoitaan. Rummut olivat aivan reunalla. Ihmettelin sitä aluksi, mutta ajan myötä asia selvisi. Rumpali Andreas Byen luova ja monipuolinen tapa soittaa rumpuja teki hänestä eräänlaisen rytmisolistin. Kuuntelin lumoutuneena hänen alati vaihtuvia kuvioitaan. Hemmo on ilmiö. En ole ennen seurannut rumpalin näin moninaista mielikuvitusta.
Sitten tulikin jotain aivan muuta. James Carter foneineen ja John Medeski uruissa. Kvartetin basisti oli Ralph Armstong ja rumpali Lee Pearson (Kuva). Jos edelliset edustivat hyvää eurooppalaista tasoa, nyt lavalla riehui maailmanluokan porukka. Ero on täsmällisyys, terävyys, voima, tyylin ja esiittämisen selkeys. Rytmi oli päätä huimaava, välillä joka hermostuttava. James Carterin voimakas loputon improvisaatioröykytys veti sanattomaksi. Voimaa ja taitoa. Loistavia teknisiä kourintoja. Carter soittelei sekä altto-,tenori- että baritonifonia. Mies on parhaimmillaan baritoninsa kanssa. Baritonisaksofonin syövereistä kaivettiin koko äänimaailma. Välillä foni soi kuin trumpetti, jopa klarinetti tai huilu. Carter on noussut (tai ollut) nykyfonistien aateliin. Hänen isoveljiensä Pharoah Sandersin, Billy Harperin ja Archie Sheppin ei tarvitse lainkaan hävetä pikkubroidin soitantaa. Pikemminkin ihailla tämän loppumattomia improvyöryjä, jotka saattavat vaihtua herkän nokkelaan tunnelmointiin. Medeskin velhomainen urkuilu toi mieleen Emeron, Lake & Palmerin . Olen kuullut tätä herraa ilmeisesti Kirjuriluodolla, toisen bändin mukana. Medeski on hieno vuoropuhelija Carterin jylhän kulmikkaille kuohuille. Medeski on jonkinlainen noita, joka sekoittelee erilaisia kemioita höyrylaivassaan. Basisti Armstrong oli nimensä ja ulkomuotonsa mukaisesti taustalla häärivä turvallinen setä, joka antoi poikien rallattaa, mutta piti samalla huolen perusasioista. Terävä ja nopea rumpali Lee Pearson kiihdytteli mestareita ja veti itsekin niin mestarillisen soolon, että sydämentahdistimeni meinasi seota rytmiikasta. Hienoa kuulla tämän tason soitantaa ja viellä kotikentällä Pakkiksella. Taisi olla eräs Tampereen jatshistorian kovimmista porukoista.
Donkey Monkey (ah miten hirveä nimi) on pianisti Eve Risserin ja rumpali Yoko Oshiman improvissaatiojazz duo. Taitavia insrumentalisteja molemmat. Naiset soittavat pienimuotoisia biisejä, joiden sisältö vaihtelee mukavasti lyyrisistä lastenjollotuksista tai elektroniikasta Bad Plussan kaltaisiin aaltovyöryihin. Kivalla tavalla herkkää ja suorasukaista. Välillä Oshiman tietsikkakompit olivat aika tylsiä, mutta tilanteet kaartoivat takaistin usein jopa humoristisiin kuvioihin. Erityisesti naisten kaino, lähes arka esiintyminen toi sylin täydeltä sympatiapisteitä. Ehkä se aasiapina kuvaa humoristisella tavalla näiden sympaattisten naisten vastakohtaista olemusta.
Jazzmob on norskijazzin airut. Kuusikko soittelee hieman ehkä jo vanhahtavaa voimallista proge jazzia. Olen kuunnellut ja pitänyt tästä musasta kolme vuosikymmentä. Tuttua kamaa. Energisyys ja soittajien tiivis läsnäolo toimi hyvin. Sähköisissä biiseillä tuli mieleen seiskytluvun Ian Carrin Nucleus. Vahvasti bassopohjaiset kappaleet lehahtelivat lentoon tuiskuun ja tuuleen. Kiinnostava yksityiskohta oli bändin sijoittuminen aivan lavan eteen. Välillä tuntui kuin äijät olisivat kököttäneet iltanuotiolla kertomassa omia tarinoitaan. Rummut olivat aivan reunalla. Ihmettelin sitä aluksi, mutta ajan myötä asia selvisi. Rumpali Andreas Byen luova ja monipuolinen tapa soittaa rumpuja teki hänestä eräänlaisen rytmisolistin. Kuuntelin lumoutuneena hänen alati vaihtuvia kuvioitaan. Hemmo on ilmiö. En ole ennen seurannut rumpalin näin moninaista mielikuvitusta.
Sitten tulikin jotain aivan muuta. James Carter foneineen ja John Medeski uruissa. Kvartetin basisti oli Ralph Armstong ja rumpali Lee Pearson (Kuva). Jos edelliset edustivat hyvää eurooppalaista tasoa, nyt lavalla riehui maailmanluokan porukka. Ero on täsmällisyys, terävyys, voima, tyylin ja esiittämisen selkeys. Rytmi oli päätä huimaava, välillä joka hermostuttava. James Carterin voimakas loputon improvisaatioröykytys veti sanattomaksi. Voimaa ja taitoa. Loistavia teknisiä kourintoja. Carter soittelei sekä altto-,tenori- että baritonifonia. Mies on parhaimmillaan baritoninsa kanssa. Baritonisaksofonin syövereistä kaivettiin koko äänimaailma. Välillä foni soi kuin trumpetti, jopa klarinetti tai huilu. Carter on noussut (tai ollut) nykyfonistien aateliin. Hänen isoveljiensä Pharoah Sandersin, Billy Harperin ja Archie Sheppin ei tarvitse lainkaan hävetä pikkubroidin soitantaa. Pikemminkin ihailla tämän loppumattomia improvyöryjä, jotka saattavat vaihtua herkän nokkelaan tunnelmointiin. Medeskin velhomainen urkuilu toi mieleen Emeron, Lake & Palmerin . Olen kuullut tätä herraa ilmeisesti Kirjuriluodolla, toisen bändin mukana. Medeski on hieno vuoropuhelija Carterin jylhän kulmikkaille kuohuille. Medeski on jonkinlainen noita, joka sekoittelee erilaisia kemioita höyrylaivassaan. Basisti Armstrong oli nimensä ja ulkomuotonsa mukaisesti taustalla häärivä turvallinen setä, joka antoi poikien rallattaa, mutta piti samalla huolen perusasioista. Terävä ja nopea rumpali Lee Pearson kiihdytteli mestareita ja veti itsekin niin mestarillisen soolon, että sydämentahdistimeni meinasi seota rytmiikasta. Hienoa kuulla tämän tason soitantaa ja viellä kotikentällä Pakkiksella. Taisi olla eräs Tampereen jatshistorian kovimmista porukoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti