Häpeällistä todeta, että vasta viimeisenä näyttelypäivänä sain itseni liikkeelle Sara Hildenin Taidemuseolle. Suomalaisten nuorten (nuorten aikuisten) näyttely on ollut esillä iät ajat. Visiitti oli sikäli mukava, että näyttely esiteltiin myös viimeisen kerran.
Yleisvaikutelma oli positiivinen, Taitoa on paljon. Suurikokoiset työt ovat teknisiä mestariteoksia ja kuvaavat Suomen kuvataiteen potentiaaleja hyvin. Taso oli parempi kuin Suomen Taiteilijaseuran Taiteilijat näyttelyssä. Toki myös volyymiero oli suuri. Olotilassa esillä 12 taiteilija ja Taiteilijat-näyttelyssä yli 70.
Kuitenkin sama fiilis hiipi mieleen. Teknisestä osaamisesta huolimatta tarinat, sisällöt, viestit ovat kovin piilotettuja. Lisäksi kommentit: "tämä taiteilija ei jaksa maalata kerroksittain", "tämä ei jaksa maalata yksityiskohtia" tai "tämä maalaa heijastamalla kuvia kankaalle" eivät mairittele nykypolvea. Herää kysymys: mitä Taideteollisessa opetetaan ? Pelkkää tekniikkaako ? Eiko taiteilija ole elämän tulkki ?
Minna Jatkola, Riikka Lenkkeri ja Topi Ruotsalainen olivat vaikuttavia. Tunsin jonkinlaista hengenheimolaisuutta Tamara Piilolan maisemista. Pidin myös alakerassa olevista Antti Immosen veistoksista. Hanna Jaanisoon lattiareliefi oli kekseliäs ja näyttävä. Mutta kaipaan silti arvojen, arjen, elämän murtomaata. Tänään taide ei huuda, murra tai kritisoi. Se ui hyvinvoinnin valtavirrassa. Ehkä useimpien olotila on OK. Tai sitten taiteiljoiden valtsijat nukkuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti