Sunnuntaina jatsien loppupäivänä katselin tauolla Digeliuksen levyjä. Katse osui tuttuun nimeen : Hiram Bullock. Tuttu mies sanoi Ketola Jeesusta. Hän oli tehnyt soololevyn. Hetken pikaisen harkinnan jälkeen tinkasin euron, ostin levyn ja uteliaisuus poltteli käsissä.
Vuonna 1981 Gil Evansin iso orkesteri soitti Kirjurilla. Evanshan on siitä kiehtova kaveri, etteivät sovitukset ja biisit kulje helpointa rataa. Särmää löytyy isollakin orkesterilla. Evans esitteli nuoren kitaristi Hiram Bullockin. Hän veteli taivaallisen raastavia sooloja bigbandin edessä. Tämä pitkä laiha nuorukainen (muistaakseni 19-vuotias) repäisi taivaat auki. Hän jäi mieleen, mutten ole kuullut miehestä sen jälkeen.
Yllätys oli melkoinen kun panin levyn soimaan. Funkyä, groovea, bluesia, Bullock laulajana. Rupesin katumaan kauppoja. Harkitessani ostoa luin kyllä levyn kannesta muusikkojen nimiä: trumpatisti Randy Brecker, fonisti David Sanborn jne. Hälyytyskellojen olisi pitänyt soida. Pehmoilun mestarit lavalla. No, en kuitenkaan halua upottaa tätä levyä kokonaan. Avausbiisi Cafe Luna on messevä, samoin Henrixin If six was nine. Basisti Will Lee soittelee pehmeän paksusti ja notkeasti. Bullock laulaa yllättävän hyvin, mutta särmä puuttuu. Biisit ovat pääosin hänen omiaan. Levyn nimibiisi Colour me on pehmosoopaa. Yleiskuva muistuttaa kutumusaa.
Herää kysymys: olemmeko aina vanhetessamme hioutuneita kehäraakkeja ? En millään haluaisi myöntää. Yritän kuunnella koko levyn ja antaa lopullisen (?) tuomion sen jälkeen. Vaikkei se nyt mitään merkitse. Hiram tekee mitä lystää. Niin sen pitää ollakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti