Apulaisoikeusasiamies (hän on muuten nainen) on puuttunut erääseen yhteiskuntamme suureen epäkohtaan. Huippu-urheilijoiden mahdollisuuteen suorittaa asepalvelus Urheilukoulussa. Tunnettu tosiasiahan on, että huippu-urheilijoiden mini-intti on muodollisuus, jossa urheilijat käyvät kääntymässä urheilukoulussa ja treenaavat tai urheilevat muuten lähes kokopäiväisesti. Aina silloin tällöin kuulee, että joku pelaaja ei ole päässyt mukaan matsiin, kun lomaa ei ole herunut. Tämä on tietenkin ollut poikkeus, jossa asianomaisen urheilijan ylimielinen asenne on ärsyttänyt heikkohipiäistä kapiaista. Apulaisoikeusasiamies (edelleen nainen) osoittaa selvää puolustusstrategia asiantuntemattomuutta. Juuri sieltä olisi helppo tarkistaa miten Suomen eri joukko-osastot periaatteessa toimivat kriisin aikana ja sitä ennen. Muistin virkistämiseksi kolme keskeisintä artiklaa, jotka liittyvät huippu-urheilijoiden rooliin.
1. Suomen puolustustrategian ensimmäisessä artiklassa todetaan, että armeijan tulee näyttää heikolta, mukavuudenhaluiselta ja veltolta. Vihollinen aliarvioi vastustajansa eikä aseta rajalinjalle suurta aseistusta, puhumattakaan hyökkäystilanteen varustelua ja joukko-osatojen määrää. Tässä Urheilukoulun urheilijat ovat siten toteuttamassa maamme puolustustrategiaa koko sydämellään. Ruotsin armeija on maailman huippua, sillä sehän on ensimmäisenä kehittänyt tämän puolustusmuodon.
2. Joukkueurheilijat ovat ammattimaisia koneita. He ovat pienestä pitäen tottuneet toteuttamaan valmentajan älyttömyyksiä ilman omaa mielipidettä. Joukkueurheilun teemana on kaikki joukkueen puolesta. Urheilukoulu tai armeija voi olla hyvillään näistä ammattilaisista, joilla on asenne kohdallaan. toisin on muiden varusmiesten kohdalla. Sotatilanteessa joukkuelajien urheilijat ovat mitään pelkäämättömiä taistelijoita ja tykinruokaa sekä erinomaisia esikuvia muille sotilaille. Puolustustrategian toisessa artiklassa todetaan, että Suomen armeija marssii joukkueena päin vihollista. Selvää pässinlihaa.
3. Yksilöurheilijat ovat tottuneet treenaamaan yksinään. Heillä on henkilökohtaiset valmentajat, huoltajat, sponsorit ja managerit. Mutta raskaimmat harjoitteet kuten itsekidutus, laiduttaminen, ylipitkät benyttelyt ja raskaat harjoituskerrat ja suon yli juoksut jäävät yksilön tahdon varaan. Hemmasta purren he harjoittelevat välittämättä säätilasta, rahatilanteesta tai poliittisesta suhdanteista. Vain yksi asia kiehtoo ja se on voitto. Sotatilanteessa nämä urheilijat ovat parhaita tiedustelijoita, miinanraivaajia ja kirjureita. Sota tarvitsee myös lujahermoisia yksilöitä. Suoman puolustustrategian kolmannessa artiklassa sanotaan, että armeijan parhaimmat yksilöt johdattavat heikommat yksilöt menestykseen ja voittoon.
4. Urheilijat tuovat Suomen puolustusvoimille positiivista mainosta hankkimalla paljon kultaisia, hopeisia, pronssisia mitaleita ja muita pistesijoja. Urheilukoulun sääntöjen mukaan mitalit ja pisteet luovutetaan Suomen armeijan museon käyttöön. Siltä maahamme tulevat vieraan vallan sotilastarkkailijat käyvät tarkastelemassa armeijan parhaiden yksiköiden saavutuksia. Tässä on syytä palata artiklaan yksi. Kun viime vuosina saavutukset ovat olleet sitä sun tätä eli vaatimattomia, on agenttien ollut helppo havaita Suomen armeijan tila. Eli miltä se näyttää. Eli huonolta. Tästä on saatu paljon hyviä kokemuksia ja havaintoja.
Näiden kolmen keskeisen strategisen tavoitteen takia huippu-urheilijat toteuttavat juuri heille tarkoin suunniteltua tehtävää. Näillä perusteella luulisi apulaisoikeusasiamiehen (vaikka onkin nainen) ymmärtävän jutun juuren, homman nimen tai asian pihvin. Älköön kukaan asiaa tuntematon puuttuko tai kommentoiko näitä puolustusoppeja, sillä se avaa viholliselle mahdollisuuden päästä selville Suomen tavasta puolustaa, hyökätä ja olla olemassa. Tai ainakin puolustautua. Niin se on ajateltu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti