Kuuntelen usein automatkoilla Radio Rockin ohjelmia. Pidän Rockin heavypainotteisesta musiikista. Heikelä Korporaatio on mainio keskusteluohjelma, jossa on huumoria, irtonaisuutta ja älykästä aivojumppaa. Asiota käännellään päälaelleen ja lähes kaikki aiheet voivat olla möyhittävänä. Kuitenkin radiossa on kolme ärsyttävää piirrettä.
Asenne on Rock. Ymmärrän tämä hokeman niin, että rock musiikin ympärille halutaan rakentaa ideologiaa ja asennetta, jollainen kuuntelijalla pitäisi olla. Se tarkoittaa tiettyjä äijämäisiä mielipiteitä yhteiskunnasta ja elämän ilmiöistä. Se on tietynlaista kapinointia ja vastarintaa, mutta varsin rajoitetussa määrin. Asennetta markkinoidaan vapauden varjolla, mutta sisimmältään se itse juuri tuputtaa lappuja silmille ja ohjeistaa rockmaista elämäntapaa. Tehdään pakkopulladuunia viikko ja juhlitaan ja ryypätään viikonloput. Kaikki tämä Rock henkireikänä. Tosiasiassa kyse on pikemminkin kuuntelijaprofiloinnista ja aivottomasta kulttigenren johdattelusta. Tällä ei ole mitään tekemistä aidon ihmisen yksilöllisen kehittymisen tai vapauden kanssa. Siksi sanon: Yök,yäk !
Radio Rockin soittolistat perustuvat valittuihin genren mukaisiin bändeihin. Se tarkoittaa, että meidän radion soittamat bändit ovat kritiikittömästi hyviä. Tähän "asenne on rock"-bändien ryhmään kuuluu joukko suomalaisia soittoyhtyeitä, joiden tuotanto tässä mielessä on hyvää. Osalla näiden bändien musiikki muistuttaa tangoa tai iskelmää tai jotain muuta vainaata. Mutta kun kutsu porukkaan on kuulunut, musiikkia ei kritisoida, vaan sitä puffataan ja mikä pahinta soitetaan jatkuvasti. Tätä peräkylän iskelmää ei tarvitse tietenkään kuunnella, koska radion voi vaihtaa toiselle kanavalle tai sulkea kokonaan.
Kolmas huipentuma on rockmuusikoiden haastattelut. Niissä suositaan samaa meidän genren (perheen) kesken toimitustapaa. Loputtoman tylsää jaarittelua siitä mitä nyt kuuluu ja miltä tuntui tehdä tätä levyä. Tähän verrattuna urheiluohjelmien urheilijahaastattelut ovat kiinnostavaa journalismia. Hei, ketä oikeasti kiinnostaa tämäntapainen teinilässytys. Pahimmillaan vielä haastatellaan jotain ulkolaista soittajaa jolla ei ole mitään sanottavaa ja ainoaksi anniksi jää haastattelijan innokas nuoleskelu.
Kestän hyvin sen, että samoja biisejä soitetaan kohtuullisen taajaan, että hyvätkin toimittajat joutuvat buffaamaan idiottimaisia tietokilpailuja tai vapaalippujen jakamista. Klaus Flemingin hienot taustatarinat eri vuosikymmenien soittajista ovat suorastaan maukasta kuunneltavaa. Mutta jos asenteen tulee olla joku abstraktinen rock, syököön Sanoma yhtiö omaa jätettään. Sitä en halua ostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti