Mielenkiintoinen näyttely Tampereen Taidemuseossa. Mielenkiintoinen, koska he ovat olleet eräänlainen nykytaiteen puskurijoukko. Luomisjakso on sijoittunutn sotien jälkeen. Jollakin tavoin muistan viiskytluvun ja kuuskutluvun alun voimakkaana nousuna. Valoisuuden ja etenemisen aikakautena. Ehkä se johtuu vanhemmistani ja heidän rooleistaan toiminnallisina ihmisinä. Itse olin silloin lapsi.
Jotain sen ajan hengestä on tässä näyttelyssä runsaasti läsnä. Mieleeni tuli myös se ajankohtien erilaisuus. Silloin ei ollut paljon taiteilijoita. Ainakaan, jos verrataan nykyaikaan. Yksittäisellä taiteilijalla oli helpompaa päästä esille, vaikkei taloudellisesti ollut lainkaan helppoa. Taide oli omassa kategoriassaan. Iloista katsoa Purnuryhmän yhteistä valokuvaa. Siinä on jotain vapauden säkenöivää dynaamisuutta ja ajan valoisuutta. He ovat vahvoja yksilöitä, mutta saavat tukea samanhenkisiltä kavereilta.
Omat suosikkini ovat Taisto Ahtola ja Unto Koistinen. Heidän työt ovat kestäneet ajan muutokset. Samoin Aimo Tukiainen. Pentti Melanen on ollut aikaansa edellä. Olisi mukava nähdä hänen uudempia töitään.
Tuulikki Pietilä on ollut graafikkona hyvin ahkera. Tamperelaisena taiteilijana hänen muistonäyttelynsä on paikallaan. Valtava seinäkollaasi on huikea ilmestys. Suuresta joukosta erottuu muutamia hienoja helmiä.
Matti Alapotin töissä on paljon huumoria ja omaa ilmaisua. Pidän hänen tyylistään paljon. Siinä on huumiorin lisäksi, jonkinlaista vaatimattomuutta ja samalla ilkikurisuutta. Hän on hiljainen kapinallinen. Alapoti on ainoa näyttelyn taiteilijoista, joka on hengissä ja oli myös paikalla. Jollakin tavalla kaipasin hänen muita maalauksiaa. Näyttelykokonaisuus toimii kokonaisuutena, mutta olen nähnyt hänen voimakkaita, pieniä töitään. Ne puhuttelevat minua enemmän.
Huomaan, että jonkinlainen ekspressiivisyys ja kapina on kaivautunut edelleen visuaaliseen sisimpääni. Se vimma (tai vamma) ei ole helpottanut edes viidenkymmenen työn jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti