Olipa kerran minä ja työpuhelin. Puhelin pimeni, kun akku oli tyhjä. Olin mailla vierahilla. Tulin Warsovan lentoasemalle puhelin pimeänä. Kysyin infosta apua. Sain ystävällisen vastauksen, että puhelinta voi ladata useassa pistokkeessa aulatiloissa. Mutta kun ei ole laturia. Siihen hätään on latausautomaatti. Marssin mustanpuhuvan pömpelin ääreen. Luin ohjeet moneen kertaan. Laite toimii sormenpäätunnisteella. Ensin tehdään tuplatunnistus etusormella. Sitten puhelin laatikon laturinpistokkeeseen ja rahaa koneeseen (5 zlotyä= 1,25 €) Luukku kiinni ja lataamisvalo syttyy. Toimin niin ja kaikki meni nappiin. Menin kahvilan puoleksi tunniksi.
Tulin takaisian ja yritin avata luukun sormenpäätunnistimella. Mitään ei tapahtunut. Yritin uudelleen ja uudelleen. Luukku pysyi kiinni. Katsoin kelloa kolme varttia aikaa koneen lähtöön ja kallis työpuhelin oli lukkojen takana. Palasin infotiskille, jossa selitin tilanteen. Virkailija soitti puhelun ja lupasi, että joku tulee hätiin. Menin yrittämään sormitunnistusta. Ei onnistunut. Ketään ei myöskään tullut aukaisemaan luukkua. Menin takaisin infotiskille. Nyt virkailija oli vaihtunut. Aikaa oli puoli tuntia ja aloin miettiä mitä tekisin. Virkailija käski odottamaan kymmen minuuttia. Jollei ketään tulisi, he lähettäisivät puhelimen minulle kotiin - Suomeen !!!!
Menin taas sormeni kanssa laitteelle. Sitten pukupäinen nuoriherra marssi paikalle ja puhui koko ajan puhelimeen. Käänteli ja katseli. Käski kokeilemaan sormenpäälläni. Ei auennut. Kokeilimme samaan n. viisi kertaa. Lopulta laatikko avautui ja ihmeellinen puhelimeni oli tallella. Kiitin nopeasti avusta ja syöksyin portille. Olin viimeinen. Muut olivat jo kuljetusbussissa odottamassa. Kun avasin puhelimen, huomasin, että se oli latautunut vain yhden tolpan edestä. Ei harmittanut. olinhan saanut halkoni takaisin. Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti