Taiteilijat Kaija Papu ja Antti Pussinen tulivat One Love- taiteilijaryhmänä esiin tiedonannolla. He kokevat ristiriitaan lukosta rakkauden symbolina ja ovat halunneet yhdistää lukot ja osoittaa kuinka ne ovat yhdessä kestävämpiä kuin yksin. Toivovat myös, että kaupunki voisi sijoittaa tämän heidän teoksensa jonnekin julkiseen paikkaan.
No, hyvä kun tulivat esiin. Minusta kaikki se mitä tässä esitetään julkisesta tilasta ja rakkauden symboleista on jäykkää tai ainakin jäykistävää ajattelua. Sitä edustaa myös tämä möhkälemäinen taideteos. Jos yksi rakkaus (yhteinen) on tämänkaltainen ruma möykky, en kaipaa rakkautta tai sen katselua. Yksittäisten ihmisten rakkauden ilolla ja huumorilla (toivottavasti) kiinnitämät lukot ovat minulle avoimia ja yhteisöllisiä viestejä. Lisää rakkautta julkisiin paikkoihin. Minusta on humoristista, jos joku entisen suhteen puolikas käy jälkikäteen katselemassa lukittua rakkautta. Joskus veistettiin puihin, puistonpenkkeihin tai kallioihin sydämenkyvia ja nimikirjaimia. Tässä on samaa rakkauden hassuttelua.
Nyt kaikki rakkauden innoittamat voisivat vastatempauksena lähetellä suljetut lukot taiteilijakaksikko One Lovelle. Toivottavasti niitä tulee satoja kiloja. Sitten siitä sulatettaisiin oikein massiivinen Rakkauden möykky-teos. Se symboloisi rakkaudettomuutta ja rakkuden puutteen aiheuttamaa tuskaa. Se olisi varmasti kaikille tiukkapipoisille nautinnollinen taide-elämys.
Tämä osoittaa jälleen kerran suomalaisen kuvataide-elämän mielenilmaston. Maailma ja Suomi on täynnä yhteiskunnallisia asioita, joita taiteilijat voisivat polemisoida, noustaa esiin, saada ihmiset ajattelemaan, nousemaan barrikadeille jne. Mitä meidän tulevaisuuden toivot tekevät ? He kiemustelevat omien tuntojensa kimpussa, pyörivät itsensä ympärillä tai parhaimmillaan ottavat kantaa yksittäisten ihmisten yhteisöllisin rakkaudenilmaisuihin. Minulle rakkaus ja sen ilmaiseminen (lukolla tai ilman on ensinnäkin henkilökohtainen asia ja toiseksi positiivinen asia. Jos yhteiskunnallinen sanoma löytyy rakkauslukkojen symboliikan kritiikistä, mihin jäävät ilmastonmuutos, työttömyys, mielenterveysasiat, perhesurmat, yksinäisyys, kiusaaminen, epätasa-arvo, rasismi, köyhyys jne. Sormeni osoittaa kuvataidekoulutuksen suuntaan. En tiedä, mutta epäilen, että sieltä suunnalta työnnetään maailmalle teknisiä taitajia joilta puuttuu kyky ajatella, toimia ja vaikuttaa. Taide on väline tarkastella maailmaa. Mutta taiteilijan vastuulla on kiinnittää huomiota tärkeisiin asioihin. Niin minä sen ammatin ymmärrän. Siinä on kyseessä taiteellisen vapauden ja vastuun suhde. Totuuden ja valheen erottaminen.
Murrrrr!!! Pääsinpähän vähän puhisemaan. Minäkin vanha mies. Pulssikin nousi yhdeksäänkymmeneen moisesta asiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti