Syyskaamos

Kelloja siirrettiin tunti taaksepäin. Se on viimeinen tarjous ennen kaamosta. Yksi tunti lisää aamu-uniin. Sitten alkaa vuoden raskaampi puolikas. Haluaisin katsoa asiaa valoisasti, mutta tänään on ollut hämärää koko päivän ja sama pahenee päivä päivältä. Haluaisin väittää, että valoisana aikana ihminen on posiivinen, tehokas ja toimelias. Toisaalta sama mitä väittää. Lama iskee hiipien. ! Kaamos vetää meikäläisen mieltä matalammaksi, mitä pidemmälle syksyä edetään. Varsinainen huippu on joulun tienoolla, jollei ole satanut valkaisevaa peitettä. Inhoan tätä aikaa. Olen valon lapsi. Kaipaan kevättä ja kesää. Miten selviytyä kaamostaudista ?

1. Talviuni. Peitto korviin ja unta palloon. Saikulle koko talveksi. Välillä voi käydä kaupassa ostamassa jotain vitamiinia, mutta muuten vakaasti kahden seinän sisällä ja ehdottomasti vuoteessa. Telkkaa voi katsoa, jos tylsistyttää.

2. Kirkasvalolamppu. Tunti aamupäivällä työpöydällä. Pari kylmää juomaa viereen ja aurinkolasit päähän. Raikasta kesämusaa kaiuttimiin (kuulokkeet, päähän, jotta tiukkapipot ei pääse vinkumaan).

3. Talviloma. Pitää alkaa tekemään kesäduunia ja pitkää päivää. Sitten vastaavasti usean kuukauden talviloma, jossakin kaukokohteesssa: Lanzarote, Cancun, Goa, Khao lak, Mombasa.
Postikortteja ja facebookeja kavereille. Heti fiilis nousee, kun kamut ovat kateena.

4. Selviytymismatkalle Antarktikselle. Ei tarvitse miettiä kaamosta, koska olot ovat niin pirulliset, ettei pysty ajattelemaan muuta kuin seuraavaa minuuttia. Kaamos tuntuu sen jälkeen taivaalta.

5. Joulupukki. Ammattimainen Joulupukki kiertää tavarataloja ja halailee lapsia (joskus joku äitin tulee halattavaksi). Se lämmön ja odotuksen määrä on aivan käsin kosketeltava. Kantsii kasvattaa oma parta, niin ei tule niin kuumakaan. Joskus pikkujoulujen aikaan voi saada vähän taskurahaa ja hömpsyt totia. Voi myös poltella kymmeniä kynttilöitä elämän valkaisemiseksi.

6. Kaivosmies. Aina kaamos. Ei mitään välii. Tosi miesten hommaa. Kilometrin syvyydessä ei aurinko häikäise eikä kaamosta erota. Samalla tulee tehtyä oikeeta duuunia ja tienaa vähän rahaakin. Gluck auf, sanoo saksalainen kaivosmies. Se kertoo kaiken.

Taidan heittää noppaa ja seurata onnea. Kaippa se piina tästä taas keväällä helpottuu. Joskus päivä paistaa kaamoksellakin. Hyvin on mennyt eka päivä. So far.
Päätän raporttini ensimmäisestä kaamospäivästä. Kello on kakskytä yli neljä ja ulkona on aivan pimeää.

Taiteilijat 2010

Tämä tavanomainen, mutta outo nimi kuvaa Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelyä. Yhtään taiteilijaa ei ollut esillä (oli paikalla), mutta taideteoksia sitäkin enemmän. Esillä on peräti 73:n taiteilijan töitä, jotka on siis jurytetty. Hakijoita oli 690 ! Töitä on esillä TR1, Taidekeskus Mältinrannassa ja uudenuutukaisessa Nottbeckin galleriassa (Siperiassa). Hajautettuna katselijalle jää hieman enemmän aikaa sulatella.

No, sulatella ja sulatella. Näyttely on kirjava otos suomalaista taidetta, mutta jotenkin jää hieman valju maku. Se johtunee siitä, että tekniikkoja on monenlaisia ja pääosin hyvinkin taitavia. Sisältö jää jotenkin sivuraiteille. Tekniikka on esillä ikäänkuin pitäisi osoittaa kolleegoille, että kyllä tässä osataan. Itse asiassa puhuttelevia töitä löytyy valokuvauksen puolella: naiset vaatteet päällä suihkussa ja lihava nainen on naulannut ruokapalat pöytään. Maalausten osalla mieleen jäi suuren suuri naisen ahdistuneet kasvot ja värikynällä tehty miehen kokovartalokuva. Nämä kaikki olivat muuten naisten tekemiä. Naisissa on Suomen taiteen tulevaisuus ! Videotöitä en katsellut, joten en myöskään kommentoi. Veistoksista jäi mieleen hienot pronssiset lasten kypärät ja sitten nämä väritetyt halot (pitääkö jokaiseen näyttelyyn saada tungettua jotain yhtä banaalia).

Varsinainen teos oli kuitenkin Nottbeckin galleriassa Merja Niemisen kosketusnayttö. Siinä isoa kuvaruutua käden selkämyksellä pyyhkäisemällä saattoi saada esille erilaisia kuvapiirroksia tai -vyöryjä musiikkitehostein. Heti tuli mieleen tällaisen teoksen sijoittaminen kadulle, pleksien taakse tai teoksen käyttäminen terapiassa. Kehiteltynä se olisi myös kotona oiva elämän piristäjä ja simulointilaite. Harmillista, että tätä teosta voi kokeilla vain sunnuntaina 7.11. Taiteilijan mukaan heillä ei ole varaa pitää sitä esillä enempää. Johtuuko sitten kalliin laitteiston vuokrakustannuksista, tekijöiden hotellikuluista vai mistä, mutta se on suuri harmi. Tässä on sitä jotain, sitä itteänsä, todellista luovuutta, johon taiteen ja nykytekniikan avulla voidaan päästä. Katselija voi itse luoda kuvia.

Näyttelyn avaaja Tarja Cronberg kaipaili enemmän stipendejä taiteilijoille. Aika löysä (odotettu) ajatus kymmenien taiteilijoiden ja Suomen Taiteijaseuran edessä. Itse ajattelisin, että taideteosten hankkiminen, julkisia varoja taidehankintoihin tai verovähennyksiä taidehankintoihin, toisi työtilaisuuksia ja oikeanlaista elinkeinon harjoittamista. Stipendien ja apurahojen tie olisi ainakin itselleni sossun hommaa tai tukityöllistämistä. No, enpä ole ammattitaiteilija.

Kriittisistä kommenteista huolimatta, kannattaa käydä katsomassa. Tarjotin on laaja. Niin ja yksi miehen työkin jäi mieleen: pieni piirustusmainen teos Miehen himo TR1:n parvella. Äijätkin on saanu jotain aikaan.

Oleskelulupa

Syrjään jääneelle Iranin suurlähettiläälle järjestyi oleskelulupa pikavauhtia. Jossakin asioissa osataan toimia nopsaan. Meillä on nopeasti reagoiva maahanmuuttoviranomainen.

Mummot ovat odottaneet myös oleskelulupaa. Odottaneet ja odottaneet. Odottaneet viimeeksi lakimuutosta, muttei sitä tullut. Mikä avuksi ? Mummojen on näköjään julistauduttava valtiodensa toisinajattelijoiksi ja vastarintaliikkeeseen. Perustettava Suomeen maansa oppositio. Sitten voi kertoa, että paluu johtaisi vankilaan tai kuolemaan. Siinä on perustetta tarpeeksi. Sitten heltiää oleskelulupa - perheen pariin. Sitten voi julistaa tiedotusvälineille, että lupaa toimia maansa oppositiossa meidän maasta käsin.

Sitähän me kaivataan. Kas, kun meidän suurimmat kriisit liittyvät talvirenkaisiin.

Lennosto

Reilu neljä vuotta asumista Peltolammilla on takana. Eräs kaupunginosan erikoisista ja mieleenpainuvimmista asioista on Pirkkalan lennosto. Erityisesti sen syksyiset pimeän lentoharjoitukset. Saamme nauttia joka syksy tästä mieleenpainuvasta ja mieltä aina yhtä voimakkaasti sykähdyttävästä ilmiöstä. Useita viikkoja Suomen lennosto harjoittelee taivaalla. Jarruttelee ja kaartelee kaupunginosamme turvaksi. Asuntojemme ikkunalasit tervehtivät päivittäin iloisesti helisten kaivattuja ystäviä. En tarvitse TV:tä, musiikkia tai muuta ohjelmaa, koska puolustusvoimat soittaa omaa tuttua sinfoniaa yli muiden äänien. Olo on turvallinen ja tyyni. Ei huolen häivää, kun poikamme pölläyttävät halpaa kerosiinia ilmaan ja äänivalli säestää. On iloinen asia asua Peltsulla - pimeän lentoharjoittelun alusmaassa.

Ilves-Tappara

5 - 0. Tätä ei oikeastaan tarvitse kommentoida enempää. Kaikki näkyy tässä.

Sensijaan tekee mieli pohdiskella akselia "pirteää peliä - lamaputki". Pelaajamateriaaleissa ei ole suurta eroa. Ainakaan Ilveksen ja Tampparan pelaajissa. Viime vuosi meni Ilvekseltä penkin alle. Lama oli valtava. Kun katselin eilen Tapparan toivotonta taaperrusta ja avuttomia pelin avauksia, tuli viimevuotinen Ilves mieleen. Tappiosarja vie itsetunnon. Esimerkiksi TPS, joka on porskuttanut totaalilamassa, on pelaajamateriaaliltaan ihan hyvää keskitasoa. Kärpät on kallein jengi, mutta sijoitus on viivan alalpuolella. Kyse on jostain muusta. Ilmapiirista ? Valmentajasta ? Pelaajien kemiasta ? Toki tappioputki vie itseluottamusta, mutta ovathan nämä silti huippupelaajia. Tämän kun ymmärtäisi, olisin varmaan jääkiekkojoukkuueen valmentaja

Lublin 2

Viihdettäkin löytyy Lublinista. Teatterifestareilla oli laaja kirjo pääasiassa puolalaista teatteria. Englantilainen (skotlantilainen) Dogsstar theatre esitti monologin "the Tailor of Inverness". Esityksen kirjoittanut Matthew Zajan esitti sen viulistin tuella. Tarina kertoi toisen maailmansodan Euroopan kiertolaisuudesta ja päätyi kysymään ihmisten identiteettiä. Vaikuttava esityspaikka oli yksinkertainen, entinen tehdasali. Hienoa teatteria.

Motoristit karauttivat aukiolle oikein miehissä päin. Viitisenkymmentä motoristia jyrähti kaupungin keskustaan. Juttelivat vartin ja ajoivat pois. Joukossa oli onneksi vain muutama liivillinen henkilö. Kävin myöhemmin piipahtamassa Koyote nimisessä kellaripubissa. Vaikutti myös Harrikkapaikalta. Bändi riisui kamojaan, joten se paikka jäi siihen. Porukkaa oli tuvan täydeltä.

Komitet on nimenä karaokeklubilla. Lystikäs nimi. Neuvostomaisessti sisustetussa paikassa ei sinänsä ollut ihmeempää. Yläkerrassa karaoke ja alakerrassa disco. Hienoa oli se, että karaokea kajauttelivat kaikki, sekä tanssijat että pöytäseurueet. Tekstit isolta screeniltä. Tunnelma oli katossa. Puolassa osataan ottaa ilo irti porukalla.

Douple Decker esiintyi Stara Drukanier (tai jotain sinnepäin) nimisessä kolmikerroksisessa pubissa. Bändi veteli varmaankin omia biisejä. Kolmekymppisiä hemmoja kaikki. Kitaragroovea, funkia, jatsia. Yhtä kaikki. Kaksi mainiota kitaristia Jakub Kotynia ja Michal Lewartowicz soittelivat vuoronperään sooloja ja komppeja. Molemmat toinen toistaan parempia. Eikä maksanut mitään. Mistä näitä muusikkoja oikein sataa ?

Lublin

Lublin sijaitsee kaakkois-Puolassa. Varsovasta on matkaa 160 km. Matka kesti 4 tuntia. Syy oli huono tie, suuri liikennemäärä ja tietyöt. Kuvaavaa oli liikenneympyrä, jonne jono oli kilometrin pituinen. Kaksikaistainen tie ei myöskään vedä kunnolla. Ohitukset ovat hurjia mutta nopeus ajoittain viittäkymppiä.

Lublin on viiden yliopiston kaupunki. Asukkaita on 350.000. Historiallinen kaupunki on ollut Puola-Liettua suurvaltion keskus. Vanha kaupunki on hieno. Samaa luokkaa kuin Tallinna , Riika ja Vilna. Vähemmän kaupallisuutta, mutta paljon erilaisia ravintioloita ja pikkuliikkeitä.

Lublinin linna on komea valkoinen rakennus. Satulinna. Sisällä on useita museoita ja kokoustiloja. Esillä on tauluja ja aseita ym. Paholaisen kädenjälki on todistamassa paholaisen olemassaoloa. Hän oli mukana oikeudenkäynnissä vuosisatoja sitten. Kappeli on maalattu täyteen raamatun tarinoita. Se on henkeäsalpaava paikka, ainakin kuvataiteen harrastajalle.

Lublin on turismista vapaata vyöhykettä ainakin syksyllä. Kannattaa poiketa vaikka torille. Kävelykaduilla on rauhallista. Pienen suurkaupungin fiilis.

Satu laturiautomaatista

Olipa kerran minä ja työpuhelin. Puhelin pimeni, kun akku oli tyhjä. Olin mailla vierahilla. Tulin Warsovan lentoasemalle puhelin pimeänä. Kysyin infosta apua. Sain ystävällisen vastauksen, että puhelinta voi ladata useassa pistokkeessa aulatiloissa. Mutta kun ei ole laturia. Siihen hätään on latausautomaatti. Marssin mustanpuhuvan pömpelin ääreen. Luin ohjeet moneen kertaan. Laite toimii sormenpäätunnisteella. Ensin tehdään tuplatunnistus etusormella. Sitten puhelin laatikon laturinpistokkeeseen ja rahaa koneeseen (5 zlotyä= 1,25 €) Luukku kiinni ja lataamisvalo syttyy. Toimin niin ja kaikki meni nappiin. Menin kahvilan puoleksi tunniksi.

Tulin takaisian ja yritin avata luukun sormenpäätunnistimella. Mitään ei tapahtunut. Yritin uudelleen ja uudelleen. Luukku pysyi kiinni. Katsoin kelloa kolme varttia aikaa koneen lähtöön ja kallis työpuhelin oli lukkojen takana. Palasin infotiskille, jossa selitin tilanteen. Virkailija soitti puhelun ja lupasi, että joku tulee hätiin. Menin yrittämään sormitunnistusta. Ei onnistunut. Ketään ei myöskään tullut aukaisemaan luukkua. Menin takaisin infotiskille. Nyt virkailija oli vaihtunut. Aikaa oli puoli tuntia ja aloin miettiä mitä tekisin. Virkailija käski odottamaan kymmen minuuttia. Jollei ketään tulisi, he lähettäisivät puhelimen minulle kotiin - Suomeen !!!!

Menin taas sormeni kanssa laitteelle. Sitten pukupäinen nuoriherra marssi paikalle ja puhui koko ajan puhelimeen. Käänteli ja katseli. Käski kokeilemaan sormenpäälläni. Ei auennut. Kokeilimme samaan n. viisi kertaa. Lopulta laatikko avautui ja ihmeellinen puhelimeni oli tallella. Kiitin nopeasti avusta ja syöksyin portille. Olin viimeinen. Muut olivat jo kuljetusbussissa odottamassa. Kun avasin puhelimen, huomasin, että se oli latautunut vain yhden tolpan edestä. Ei harmittanut. olinhan saanut halkoni takaisin. Sen pituinen se.

Käynti kirjastossa kannattaa

Voisin kehua Suomen kirjastolaitosta sivistyksen ja kulttuurin kehdoksi. Mutten tee sitä tällä kertaa, vaikka olenkin sitä mieltä. Kerron vain, että kävin lainaamassa levyjä. Lainasin ison pinon eli yli kymmenen cd:tä.
Laina-aika on kahdeksan viikkoa. Kaksi kuukautta !
Tietotekniset syyt. Iloitsen. Palautus joulukuun puolivälissä. Jatkoin myös parin kirjan laina-aikaa. Hip.

Maalarin arki

Aloin ahnehtia. Oikeastaan en alkanut ahnehtia. Päässäni on ollut pitkään ajatus maalata isolle pohjalle. Nyt teen kolmatta isoa. Minulle iso pohja on metri kertaa metri. Se on pakottanut uusimaan tekniikkaa. Isossa on haastetta. Sitä ei saa vessataulua, kun vessat on niin pieniä. Täytän ensin pohjan, vähän niinkuin vesiväritekniikalla: ohuella maalilla piirtäen. Sitten alan varsinaisesti maalaamaan. Välillä on helv...tin pitkästyttävää. Pieniä töitä pystyy tekemään nopeammin eli viikossa tulee pari-kolme työtä valmiiksi. Isoa sutii viikon, toisenkin viikon. Toisaalta valmis työ on huomattavasti koskettavampi. Niitä ei kylläkään voi ripustella seinälle ellei ole ökykämppä.
Isoa työtä pitää päästä katselemaan hieman kauempaa. Maalia kuluu sukkanaan. Päätin ostella puolen litran maalitötsiä. Ennen tein 60 ml tuubeilla. Tämä viissatanen maksaa 15 ekeä ja pieni vitosen. Litran hinnanero on melkoinen, elikkä yli kaksinkertainen. Isoon pokaan ei välttämättä tarvitse kehystä. Iso poka maksaa vajaa neljäkymppiä. Pienenkin työn kehys maksaa vähintään kolmekymppiä. Siinäkin on huikea ero.

Huomasin, etten halua tehdä täysin abstrakteja tauluja. Tämä siksi, että haluan ohjata katsojan ajatuksia johonkin suuntaan. Puhtaasti abstrakstinen työ on liian helppo nakki. Kukin voi ajatella siitä mitä tahtoo. Sitä en halua ainakaan vielä. Pidän sitä vastuuttomana. !!! Mitä tuokin nyt sitten tarkoittaa ? Tällaisia asioita pyörii päässä, kun sutii maalia.

Valoa päähän

Taas paistaa. Melkein joka päivä on paistanut, ainakin vähän. Saan valoa päähän. Se on lähes yhtä tärkeää kuin lämpö ja ravinto. Filosofisesti katsoen se on sama asia, koska olemme saaneet auringosta elinvoimamme. Otsa ja silmät auki ja valoa sisään.

Bad Plus

Joskus muutama vuosi sitten Tampere Jazz Happeningissa soitteli New Yorkin pianotrio Bad Plus. Kuulin monien vuosien jälkeen jotain uutta. He ovat parhaimmillaan repiessään auki Nirvanan Smells like teen spiritin tai Bowien Life on Marsin kaltaisia biisejä. Joskus voi käydä niin, että covereita ruhjomalla saa parhaan vireen. Heillä on paljon myös omia biisejä, mutta muiden tuotosten ruhjomisessa he ovat loistavia. Mieluisa bändi, jossa piano, basso ja rummut ovat tasaveroisia, so kaikki soittelevat yhtäläisesti sooloja ja komppeja.

Syy miksi kirjoitin tästä ei johdu ollenkaan heistä. Minulla oli silloin kova musiikillinen kriisi ja he olivat lyhykäinen mielihyvä ja helpotus. Mutta vasta viime vuonna ihastuin Pearl Jamiin, Nirvanaan, Chilly Peppersiin ja Kings of Leoniin. Nyt kuuntelen Killersiä. Nykyisin löytyy näitä Mirramazen kaltaisia uusbändejä lisää ja lisää. Nuorissa on energiaa. Tämä on hienoa Rashaan Roland Kirkin, Keith Jarretin, Creamin ja Zapan ja muiden aikansa energikkojen jälkeen. Riemuitsen tästä uudesta vimmasta. Bad Plus on jotenkin samaa kastia.

Nakkipiirakka

Joskus perjantaina on niin väsynyt, ettei jaksa ajatella muuta kun valmisruokaa. Viialan leipomolla on erinomainen perjantairatkaisu: nakkipiirakka. Siis lihapiirakka, jonka sisässä on jauhelihan tilalla nakki tai pari. Se on rasvaista, iso, suolainen ja kaikinpuolin epäterveellinen.
Mutta myös taivaallisen hyvää. Hinta on 1,50 € /kpl. Ei paha.

Tänään ostin viisi kappaletta näitä laihduttajan kirouksia Tullintorin myymälästä. Söin lounaaksi yhden. Loput unohdin työpaikan kahvihuoneen jääkaappiin. Voi, että ketuttaa ! Menen huomenna hakemaan. Perjantai-iltapalani. Maistuu se vielä huomennakin, herkku.

Palloliiton ajopuuteoria

Olen jo aiemmin kritisoinut Veikkausliigan otteluaikoja ja pelipäiviä. Nyt muutama sana palloiluliitosta.

Palloliitto teki ainoan mahdollisen ratkaisun tilanteessa, jossa tavara on jo housussa. Taloudellisista syistä. Baxter saa jatkaa, koska uuden valmentajan palkkaamiseen ei ole rahoja. Syykin on selvä. Huono menestys on vienyt sponsorit. Ketä kiinnostaa sponsoroida luusereita ? Lisäksi jonkun on ajettava sisään nuoret pelaajat. Sen ja huonon menestyksen voi panna samaan piikkiin: Baxter. Nyt kun karsintapelien mahdollisuudet ovat menneet, on sama kuka valmentaa. Hänen jälkeensä tulevalla (varmaankin suomalainen) on siinä suhteessa helpompaa. Ei tarvitse enää kouluttaaa nuorisoa. En usko, että Baxter on huono valmentaja. Hän vaan ei uskaltanut olla rohkea.

Nostan hattua Palloliitolle. He osaavat ajatella. Vahinko vaan, että ajattelevat vasta sitten, kun on tasan yksi vaihtoehto. Nyt he saavat marttyyrin viitan, kun puolustavat valmentajaa. Olisi pitänyt toimia aiemmin. Miksi kukaan ei ole kyseenalaistanut Palloliiton johtoa ? Mikseivät he eroa ? Hämäläisen aikana tapahtunut nousu sai Niinistön valtakauden alkajaisiksi totaalisen mahalaskun. No, sanottakoon Niinistön kunniaksi, ettei hän ole ehtinyt vielä kynsiään näyttämään, mutta epäilen, ettei kerkiä näyttämäänkään. On aika selvää, että Litti ja Hyypiä ovat jo patsasvaiheessa. Pitkä ura on takana. Uusia vastuunkantajia ei ole päässyt myöskään tästä syystä kasvamaan. Nuorten kouluttaminen on auttamattomasti myöhässä. Nyt sille tulee tilaa.

Minusta Suomessa olisi potentiaalia kasvaa futismaaksi. Ei huippufutismaaksi, mutta aimo harppaus eteenpäin. Kiinnostus maaotteluiden ja karsintapelien osalta on hyvää. Nousevia kansainvälisiä junnujakin löytyy. Mutta ! Nuoria herroja kehiin ja vastuuseen. Sitä kautta futis nousee.

Seurapelit ovat lähes jääpalloaikakaudelta. Tuhat katsojaa per peli. Ketä kiinnostaa värjötellä tyhjällä stadionilla katsomassa potkupalloa ? Kansa tarvitsee dramatiikkaa ! Löytyykö Palloliiton piiristä muita kun ajopuuteoreetikkoja ? Epäilen vahvasti. Bisnestajua ei ainakaan löydy. Muut joukkuelajit ovat hoitaneet hommansa kohtuudella. Ehkä he osaavat hoitaapelinsä ja draamansa oikein ja palloiluliitto on jäänyt sen takia sivuraiteille.

Kiinnostaisi tietää miten valtiovalta ja Olympiakomitea reagoivat tähän ? Hehän ovat sakottaneet ainakin talvilajeja menestyksen puutteesta. Vai onko Niinistö sen takia peräsimessä ?

Vilna ja kulttuuri

Vilna on mielenkiintoinen kulttuurikaupunki. Tässä kolme esimerkkiä:

1. Artistaiklubilla esiintyi Mirramaze yhtye. Tämä nuorten bändi on niittänyt mainetta Saksassa järjestetyssä 7000 nuorisobändin kilpailussa sijoittumalla kympin sakkiin. Bändi pitää kotipaikkaa Oslossa, mutta soittajia on myös Ruotsista, Englannista ja Liettuasta. Minusta he soittelivat grungea ja jälkizappamaista rockia. Sähkösello tekee kivan harmoonisen tausta-aallon. Harmi,kun en tajunnut ottaa kuvaa bändistä. Suosittelen kuuntelemaan heitä. Ostin levynkin, nimmareilla, viidellä eurolla. Bändi on oikeasti taitava, biisit on riittävän monimuotoisesti sävelletty ja jengi soittaa ilolla ja antaumuksella.

2. Frank Zapalle on pystytetty rintakuva Vilnaan. Frankilla ei oikeasti ole mitään tekemistä Vilnan kanssa. Vanhemmatkin ovat Sisiliasta. Kaupunkilegenda kertoo Frankin syntyneen Vilnassa tai vanhempien syntyneen siellä. Mutta Frank ei ole käynyt lainkaan Vilnassa. Uzupiksen (Utopia) taiteilijat ovat sensijaan olleet absurdin Zapan uskollisia faneja ja saaneet tämän rintakuvan pystytetyksi. Siinä kulttuuriteko, joka sopii hyvin Vilnaan.

3. Vastaperustettu Liettuan kansallinen taidemuseo on melkoisen kokoluokan pytinki. Sisällä on liettualaista nykytaidetta. Mutta talossa on tilaa, tyhjiä seinä, auloja, käytäviä, vaikka kolmelle muulle näyttelylle. Ripustetut taulut ovat liiankin tiheässä. Rahapula ? Ei ollut myöskään vierailijoita, paitsi yksi koululuokka taiteilemassa. Tyhjillä käytävillä oli kafkamainen tunnelma. Mutta löysin myös tämän oheisen taidehelmen= videoteos, jossa nainen makaa verisessä vedessä. Uskomaton juttu. Säikähdin, kun jalka alkoi yht´äkkiä liikkua sameassa vedessä.

TV-kokkien ruoka maistuu hyvältä !

On se mahtavaa, kun TV-kokit tekevät ruokaa. Tai kuka tahansa TV:ssä tekee ruokaa. Oli sitten kyse kotimaisista tai ulkomaisista ohjelmista. Kun ruokaa maistetaan, aina se maistuu hyvältä. Myhäillään ja mumistaan tyytyväisenä. Hyvää. Juuri katselin Vihreä Kulta-nimistä metsäohjelmaa. Jepet istuivat luonnossa ja söivät jotain ruokaa. Kas ihmettä. Se oli hyvää !!!
Maksan vitosen heti sille ohjelmalle, jossa maistelija menee kysymysmerkiksi ja sanoo, ettei tämä ole mun juttu. Todellisuus on parempaa kuin teeskentely.

Minun ruokani eivät aina ole hyviä. Tai joidenkin mielestä ovat ja toisten mielestä eivät. Minun ruokieni syöjät ovat erilaisia ihmisiä tai sitten olen kehno cheffi. Sitä en myönnä.

Ystävistäni jotkut eivät pidä sillistä, sienistä, keitetyistä porkkanoista, kaalista, lihasta, läskistä jne. TV:ssä tällaisia ihmisiä ei vaan näy. Kun järjestellään jonkun porukan ruokailua, se on varsinaista piinaa. Erilaisia ruoka-aineallergioita on loputtomasti, vegaaniit, kluteenittomat ja laktoosittomat.... Ruokailun järjestäjä saa lähes aina huutia: Eikö mulle ollut mitään ? TV:ssä heitä ei ole.

No, onhan näistä tietysti muutamia poikkeuksiakin, mutta niiden ohjelmien luonne on julmuus.
Hyvä lytätään ja halutaan täydellistä.

Pekonipannukakku

Perjantai-iltaisin laiskottaa. Ei jaksa milläään vääntää oikeaa ruokaa. Tässäpä helppo maukas, iltapala. Pekonipannari.

Tehdään peruspannaritaikina ja levitetään se pellille. Paistetaan paketillinen pekoniviipaleita hieman ruskeaksi pannulla. Silputaan pekoniviipaleet pieniksi, ohuiksi viipaleiksi. Ripotellaan pekonit jotensakin tasaisesti sekaan. Paistetaan pannari ruskeaksi, annetaan hieman jähtyä ja syödään.
Lisäkkeeksi sopii salaatti, kurkkusalaatti, juusto, raejuusto. Kukin mieltymystensä mukaan.

Tällä ruokkii useammankin suun.

Kiasma ja Ateneum

Kävin Kiasmassa ja Ateneumissa. Kiasmassa oli Damien Hirstin ja kumppaneiden näyttely Cream. Sananmukaisesti näyttely on kermamaisen tahnainen. Jollakin tavoin suureelliset työt henkivät hyvin ajan (80- ja 90 luvun vaihteen) pullistelua. Teokset leikittelevät muodoilla ja materiaaleilla, mutta sisältö puuttuu. Aika on ajanut tämän tyylin ohitse. Tulee mieleen kuuskyt ja seitskytluvun vaihteen pop- taide. Nämä nykyajan pop taiteiljat käyttävät kalliita materiaaleja, mutta sanoma on muovinen. Jos taiteesta tehdään tavaraa, mieluummin sisällöllä kuin muodolla.
Vaikutuksen teki Jason Martinin iso metalliteos, jossa on aaltoja. Eri kulmasta katsottuna valo heijastuu aaltoilevana. Tekijällä on välähtänyt teknisesti. Toisaallta metallin ja toisaalta kampamaisella esineellä vedetyn öljyisen maalin kaarteleva pinta saa aikaan aaltomaisen vaikutelman. Oheisessa kuvassa se ei kenties oikein heijastu, mutta siitä saa jonkinlaisen kuvan.

Ateneumissa oli uutuusnäyttely Viiva Italia. Italialaisia 1900-luvun piirustuksia, grafiikkaa ja akvarelleja. Vaikka olen itse pitänyt piirtämisestä, en innostunut. Tekijät ovat taitavia, teoksia on valtavasti ja myös nimekkäitä taitelijoita on esillä. En kuitenkaan syttynyt. Kaipaan edelleen väriä, valoa ja ristiriitaa: kysymyksiä !
Atskin kolmannessa kerroksessa oli museon omaa aarteistoa, so pääosin suomalaista 1900-luvun taidetta. Gallen-Kallelan Aino sävähdyttää aina. Samoin Edelfelt, Simberg ja Rissanen. Tietysti myös Schjerfbeck. Hänestä tuli mieleen myös huutokaupat. Myös hänen työnsä ovat muuttuneet taiteesta tavaraksi. Kenties taiteilijan tahdosta riippumatta. Hirst ja kumppanit halusivat takoa rahaa, Schjerfbeck ja kumppanit tuskin.
Pari uutta helmeäkin näin: Vilho Sjöströmin Sörnäinen ja Vilho Lammen munchmainen maisema. Mutta niistä joskus myöhemmin.

Pitää lopuksi murista. Kiasmassa sai kuvata teoksia, mutta Ateneumissa vain luvan kanssa. Olisin halunnut esitellä myös Atskin aarteita. Tylsää.

Duke Robillard ja Wentus Blues Band

Valkoisen bluesin veteraani Duke Robillard oli Klubilla. Hän on mainio kitaristi ja myös aikamoinen laulaja. Hän on oikea maailmanluokan blues stara. Heitä ei ole kovin paljon Tampereella vieraillut. Robillard on ollut vaikuttamassa mm. Roomful of Blues ja Fabulous Thunderbirds nimisissä bändeissä. Viime vuosina hän on soitellut omissa kokoonpanoissaan. Tyyli on pääosin rythm and bluesia. Siis nopeatempoista bluesia, joka lähenteli välillä rock´rollia. Parhaimmillaan Duke oli kuitenkin "oikeassa bluesissa" eli hitaissa, valittavissa biiseissä. Niissä, joissa "baby jätti minut" , "olen aivan yksin" ja "taskuissa on vain lantti". Hitaassa bluesissa ei tiedä särkyykö laulajan sydän seuraavalla sekunnilla vai särkyikö se jo eilen. Siinä Duke oli elementissään. Parasta antia olivat kuitenkin Duken soolot. Mies soitteli harmoonista Les Paul-kitaraa, mutta sooloissa ääni oli terävä ja koskettava. Kitarointi sujuu vahvalla omalla tyylillä ja saundilla. Hieman jähmeä, massiivinen olemus vahvistaa soittofiilistä.

Wentus on suomalaisen bluesin kiistaton kärki. He ovat kompanneet monenlaisia bluesin legendoja. Jotenkin se myös kuuluu soitossa. Mestariin verrattuna sointi on taidokasta ja etenevää, mutta maailmallinen suuruus puuttuu. Väläyksiä kuultiin sekä laulusolisti Juho Kinaretilta että kitaristi Niko Riipalta. Tykkään Robban Hagnäsin vaivattomasta bassosta. Kinaret teki hienon eleen vetämällä biisiä ilman mikkiä. Akustinen tunnelma sähköisti paikan.

Mutta vielä pitää kehittyä, jos kiinnostaa maailman kärki. Askel blueskermaan on pitkä. Sitä varten tarvitaan hyviä biisejä ja pelkistettyjä sovituksia. Sekä vokalisti Kinaretissa, mutta myös pianisti/kosketinsoittaja Pekka Grönissä on kätkettyä potentiaalia. Erityisesti Grönillä on tilaus räväyttää. Robillard tarjoili tilaa hänelle eilenkin, mutta Gröhn ujosteli.

Blues on pysynyt pienen joukon suosiossa. Yleisö oli pääosin yli viiskymppisiä miehiä. Nuoruus mielessä. Itsekin olin kuustoistavuotiaana katsomassa John Mayalia. Hänestä Duke Robillard jää vielä jonkin matkaa. Valkoisessakin bluesissa pitää olla syvää sielua.

Valekuski

Kerran eräs kuuluisa entinen kuski oli moottoriveneessä, joka ajoi karille. Yksi menehtyi. Alkoholilla oli merkittävä osa, samoin kovalla vauhdilla. Tunnettu entinen kuski ei muista mitään.
Viitaten edellisen jutun henkilön saamaan tuomioon, odotan mielenkiinnolla mitä "kuskille" napsahtaa. Vapauttava tuomio, ehdonalaista vai puoli vuotta häkkiä ?

Pietilä, Purnuryhmä, Alapoti

Mielenkiintoinen näyttely Tampereen Taidemuseossa. Mielenkiintoinen, koska he ovat olleet eräänlainen nykytaiteen puskurijoukko. Luomisjakso on sijoittunutn sotien jälkeen. Jollakin tavoin muistan viiskytluvun ja kuuskutluvun alun voimakkaana nousuna. Valoisuuden ja etenemisen aikakautena. Ehkä se johtuu vanhemmistani ja heidän rooleistaan toiminnallisina ihmisinä. Itse olin silloin lapsi.
Jotain sen ajan hengestä on tässä näyttelyssä runsaasti läsnä. Mieleeni tuli myös se ajankohtien erilaisuus. Silloin ei ollut paljon taiteilijoita. Ainakaan, jos verrataan nykyaikaan. Yksittäisellä taiteilijalla oli helpompaa päästä esille, vaikkei taloudellisesti ollut lainkaan helppoa. Taide oli omassa kategoriassaan. Iloista katsoa Purnuryhmän yhteistä valokuvaa. Siinä on jotain vapauden säkenöivää dynaamisuutta ja ajan valoisuutta. He ovat vahvoja yksilöitä, mutta saavat tukea samanhenkisiltä kavereilta.

Omat suosikkini ovat Taisto Ahtola ja Unto Koistinen. Heidän työt ovat kestäneet ajan muutokset. Samoin Aimo Tukiainen. Pentti Melanen on ollut aikaansa edellä. Olisi mukava nähdä hänen uudempia töitään.

Tuulikki Pietilä on ollut graafikkona hyvin ahkera. Tamperelaisena taiteilijana hänen muistonäyttelynsä on paikallaan. Valtava seinäkollaasi on huikea ilmestys. Suuresta joukosta erottuu muutamia hienoja helmiä.

Matti Alapotin töissä on paljon huumoria ja omaa ilmaisua. Pidän hänen tyylistään paljon. Siinä on huumiorin lisäksi, jonkinlaista vaatimattomuutta ja samalla ilkikurisuutta. Hän on hiljainen kapinallinen. Alapoti on ainoa näyttelyn taiteilijoista, joka on hengissä ja oli myös paikalla. Jollakin tavalla kaipasin hänen muita maalauksiaa. Näyttelykokonaisuus toimii kokonaisuutena, mutta olen nähnyt hänen voimakkaita, pieniä töitään. Ne puhuttelevat minua enemmän.

Huomaan, että jonkinlainen ekspressiivisyys ja kapina on kaivautunut edelleen visuaaliseen sisimpääni. Se vimma (tai vamma) ei ole helpottanut edes viidenkymmenen työn jälkeen.