Suomessa ei asu ketään

Viiden päivän mökkilomalla Ikaalisten Kyrösjärvellä oli aivan mahtavaa. Yksityisyys oli kunniassa ja aurinko paistoi joka päivä. Iho sai punertua. Vesi oli lämmintä ja kaura kasvoi pientareella.

Jollakin tavoin oli kuitenkin outoa, että maisemissa ei ollut ketään ihmistä. Omassa lapsuudessa maatalon arki oli jatkuvaa puurtamista aamu kuudesta ilta kymmeneen, mukaanlukien puolen päivän ruokalepo. Täällä ei näkynyt ketään. Neljäntenä päivänä iso leikkuupuimuri ( mies konehuoneessa) saapui koko päiväksi naapuriin. Mutta muuten oli hiljaista. Onhan se hienoa.

Kun kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle, ajattelen aina lähes samaa. Täällä ei asu ketään. On maamme karu ja harvaan asuttu, Paluumatkalla kotiin ei näe juuri ketään. Kadut ovat tyhjiä, tiet hiljaisia ja autioita, Kansa katsoo telkkaria.

Pitäisikö olla iloinen vai onneton ? Selittääkö tämä jotain meidän luonteestamme ? Missä kaikki ovat ? Me olemme maailman onnellisin kansa, tutkimusten mukaan. Tässäkö sen salaisuus ?

Marketissa on ruuhkaa, kassoilla jonotetaan. Keskustassa autot ovat solmussa. Kaikki meikäläiset ovat samassa sumpussa. Muualla ei asu ketään.